Pitkästä aikaa, hei vaan kaikille! Olen muistanut kyllä blogin, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoitella, kun aika on ollut rajallista. Viime postauksen jälkeen meille on syntynyt kaksi ihanaa beaglepentuetta, Bond-pentue ja Ilo-pentue. Bondit syntyivät Kirpulle ja Ilot Ellille, molempien isänä on meidän Ringo. Onpahan tullut paljon uutta ajateltavaa näiden ihmeiden myötä :) Muutaman mutkan jälkeen meille muutti paluumuuttajana Ilo-pentueen ainut narttu, Alma. Alma täyttää pian 8 kk ja ollaan hyvällä tiellä yhteiselon sujuvuudessa ja opin tien alussa. Alma on aloitellut doboa isänsä jalanjäljissä ja on kyllä varsin fiksu pieni tyttönen. Muutenhan korona on hiljentänyt kaiken harrastamisen ja jotain nyt on yritetty harrastella kotioloissa. Mm. noseworkia ollaan harjoiteltu etäkurssina ihan kaikkien neljän beaglen kanssa.

Se syy, mikä sai minut taas kirjoittamaan, on tämä viime viikolla esille tullut suojelukoirien pahoinpitely. Kun olen antanut kyynelten tulla ja tunteiden tasaantua, yritän kirjoittaa asiasta (ja sen mukanaan tuomista vastakkainasetteluista) maltilla ja kiihkottomasti. 

Suojelu on upea harrastus siihen soveltuville koirille. Suojelu on myös yhteiskunnallisesti arvokas harrastus. Poliisikoirat eivät synnytä poliisikoiria, vaan tähän virkaan valitaan koiria siviilikasvattajilta. Niiltä, joiden koirilla löytyy meriittejä tästä lajista. Jos joutuisin tilanteeseen, jossa poliisikoira puolustaa minua tai minun omaisuuttani rikolliselta, en haluaisi, että tämä koira pötkii pakoon, kun rosmo huutaa "böö". Millä koiran tapaa käyttäytyä tositilanteessa testataan muuten kuin järjestämällä tämmöinen tilanne? Ja siksi suojelu on tarpeellinen harrastus. Täytyy muistaa, että lajiin kuuluu myös jäljestys ja tottelevaisuus eikä se ole pelkkää hihan puremista.

Tästä tullaan siihen todelliseen ongelmaan. Jos koirasta pitää puristaa nämä reaktiot raa'alla pahoinpitelyllä, onko tämä koira sitten jalostusmateriaalia? Ei ole. Sillä ei ole resursseja omissa rakennuspalikoissa. Ja tämmöinen "lajissa pärjääminen" vääristää asioita, jos nyt ei muutenkaan ole missään mielessä hyväksyttävää. Siksi on hyvä, että tämmöinen väkivallan kulttuuri nyt tuli esiin ja asiat tutkitaan kunnolla. 

Se, mikä minua on alkanut harmittaa, on monen "tosiharrastajan" vastaveto tähän suojelukeskusteluun. Se, että naureskellaan ja jossain määrin kyseenalaistetaan positiivinen koirankouluttaminen. Sanotaan, että kun se ei vaan toimi. Puhutaan halveksuen "puudeleista, joille ei saa sanoa edes ei". Ja tästä puhutaan, vaikka ei olla itse edes kokeiltu. Itsehän olen vahvasti se nakilla (tai mieluummin lihapullalla - sanoo beaglet) kouluttaja, joka pyrkii välttämään ein sanomista. Makupalojen arvon varmasti kaikki ymmärtää, sitä ei tarvitse selitellä. Olen myös lukenut, että joskus vietti vie voiton makupaloista. Tämän allekirjoitan metsästyskoirien omistajana. Tämän allekirjoitan myös jonkun verran koirien suvunjatkamisviettiä seuranneena sekalaumassa. Silti olen sitä mieltä, että nakki on hyvä väline, turvallinen jos sitä ei syötetä liikaa (suolan ja mahdollisten kertyvien kilojen takia) ja sillä ei voi saada aikaan vahinkoa koiran luottamukselle meitä kohtaan. Vietit on tunnettava ja niiden olemassaolo hyväksyttävä, jos niiden annetaan syttyä. Siksi on ensin treenattava toimivat komennot tilanteisiin, joissa koira "syttyy". Ja tämä jos joku on tehtävä varsin positiivisen vahvistamisen kautta. Ei niin, että koira ensin tekee, mitä siltä odotetaan, ja sitten sitä satutetaan kun se ei lopetakaan. 

Ja miksi en käytä sanaa "ei" koirien kanssa? Syy ei ole se, että koirille tulisi paha mieli. Mulla on koirille sanat (käskyt, komennot, miten kukaan nyt haluaakaan niitä nimittää). "Istu" tarkoittaa istumista. "Maahan" tarkoittaa maahan menoa. "Seuraa" tarkoittaa seuraamista. "Mennään" tarkoittaa vapaata näyttelyseuraamista. "Tyyny" tarkoittaa etutassujen nostamista milloin millekin alustalle. "Laitetaan hattu päähän" tarkoittaa pannan laittamista. "Takasii" tarkoittaa peruuttamista. Sanoja on paljon ja jokaisen merkitystä on harjoiteltu. Ja kaikille koiraharrastajille on selvää, että meillä on yksi käsky, johon liittyy koiralla yksi toiminta. "Ei" on taas sana, joka liittyy meillä ihmisillä moniin tilanteisiin. Se ei lopulta tarkoita koiralle yhtään mitään. Jos sanaa ei käytetään vain yhdessä tilanteessa, koira oppii sen merkityksen kyllä. Mutta jo puheessa me käytämme sitä niin paljon, että se ei opeta koiralle mitään. Koiralle on reilumpaa opettaa muita käskyjä, kuten "irti", "seis", "oma paikka" jne. niihin tilanteisiin, joissa me helposti huudamme sen EIn. Koira tietää, mitä me tarkoitamme ja siitä toiminnasta voimme sen palkita. Ei on sana, josta harvoin seuraa koiralle mitään tavoittelemisen arvoista. Tämä on se syy, miksi mun koirille ei sanota ei. Vaikka täytyy myöntää, että kyllä se joskus huulilta purkautuu ihan ensireaktiona. Kuten mun koirat vaikka varastaa pöydän reunalta juustonpalan, jos se on saataville jätetty. Niin me ollaan tapojemme orjia.

Tämä tästä ja seuraavalla kerralla lisää. Koiraharrastaminen tarvitsee nyt välittämistä ja yhteisymmärryksen hakemista. Rauhaa kaikille <3

Meiltä jäi viime viikon toiset dobo-treenit väliin johtuen järkyttävästä lumimyräkästä. Kun aamulla heräsin kellonsoittoon ja yritin tihrustaa ikkunasta ulos, en nähnyt mitään. Ikkunaan oli jäätynyt vettä ja räntää sellainen kerros. Ulkona lumi satoi maasta ylöspäin, semmoinen puhuri kävi. Maalla asumisessa on se huono puoli, että treenaamaan on pitkä matka. Lähimmän seuran halliin on matkaa noin 25 kilometriä ja doboon melko tarkalleen 40. Joskus on pakko luovuttaa ja jäädä kotiin.

Eilen meillä oli taas kouluilta ja sen myötä ollaan innolla alettu treenata vapaaehtoista katsekontaktia kaikkien koirien kanssa. Mun koirathan Ringoa lukuunottamatta on opetettu katsekontaktiin käskysanalla. Nyt pitääkin sitten pyöräyttää paletti omaa ajattelua myöten päälaelleen ja alkaa ajatella katsekontaktia yhteisenä kielenä, ei temppuna. Miksikö? Siitä seuraa jo nyt paljon hyvää mun ja koirien suhteelle ja lisäksi se johtaa moneen muuhun rutiiniin tulevaisuudessa, mitkä taas luovat lisää turvallisuutta mun koirille. Hassua on ollut huomata, että tuo Ringo, jota ei siis ole katsekontaktiin käskytetty, hakee sitä kaikista koirista eniten itselleen hämmentävissä tilanteissa. Sen kanssa päästään ehkä helpoimmalla.

Ylihuomenna lähden etelän aurinkoon viikoksi ja jätän koirat Suomeen. Palataan sen jälkeen asiaan.

Dobotreenit sairasloman jälkeen

Mun kaikkiin koiriin iski nenäpunkki reilu kuukausi sitten. Tämähän tarkoitti sitä, että kaikki sosiaaliseeraaminen toisten koirien kanssa lopetettiin kokonaan, kunnes koirat oli taas oireettomia. Helmikuu meni siis ilman ohjattuja treenejä.

Tällä viikolla meillä on poikkeuksellisesti kahdet dobo-treenit ja tämän päivän aikataulutus meni aika viime tipalle, mutta lopulta päästiin treeneihin. Kaiken päälle inhoan talviajoa ja keli oli mitä kamalin, mutta mitäpä sitä ei tekis koiran hyvinvoinnin takia.

Olen tykästynyt tuohon doboon juurikin siksi, että se vaatii koiralta hoksottimia. Mitään ei anneta koiralle valmiina, se saa palkan siitä, että se toimittaa asian vapaaehtoisesti ja alkaa pikkuhiljaa tarjota ohjaajalle oikeaa toimintaa.Oli ilo nähdä kuukauden jälkeen treenikaveri Lenni, joka oli kyllä oppinut hurjasti asioita meidän poissaolon aikana.

Toisaalta, tämä laji vaatii myös ohjaajalta kärsivällisyyttä odottaa sitä hetkeä, että koira tekee mitä sen haluat tekevän. Lajissa on välineinä tasapainotyynyt ja koirien jumppapallot. Ringo on hienosti oppinut käskyn "tyyny", jolloin se nostaa etujalat tasapainotyynyn päälle. Mutta kun pitäisi siirtää etujalat pois ja laittaa tyynylle takajalat, se ei olekaan enää helppoa. Yksi takajalka kyllä osuu tyynyyn, mutta toisen nostaminen on jo haastavaa. Kyllä teki mieli itse siirtää se toinenkin jalka tyynylle, mutta hillitsin itseni. Ajattelin ottaa takajaloille eri käskyn ainakin alkuun, jossain vaiheessahan on tarkoitus seistä kahdella tyynyllä, etujalat omallaan ja takajalat toisella.

Jumppapallo on taas kiva, Ringo hyppää sen päälle mielellään. Jopa liiankin mielellään, koska minun pitää luonnollisesti olla tukemassa palloa, ettei se pyörähdä pois koiran alta. Pallon päällä harjoiteltiin erilaisia asentoja ja pyörimistä. Tämän jälkeen Ringo alkoi olla jo niin väsynyt, että pallon pyörittäminen ja "kurre" menivät ihan lekkeriksi. Täytyy treenatessa muistaa, että kun koira ei enää kiinnostu sinusta tai nameista, se on vaan väsynyt. Se ei perseile tai kiukuttele. Treeni on siis parempi päättää ennen tätä hetkeä. Jos se väsymisen hetki ehtii tulla, niin sitten annetaan joku maailman helpoin käsky, josta voi palkita koiran ruhtinaallisesti. Kukaan ei varmaan halua, että koira uupumisen takia alkaa inhota teidän yhteistä kivaa harrastusta.

Taas sain hämmästellä Ringon rohkeaa luonnetta. Meillä oli treeneissä käytössä väliseinät ja jossain vaiheessa seinän takana treenaava koira tönäisi seinää sillä seurauksella, että se lähti kaatumaan meidän päälle. Ringo vilkaisi seinää, väisti sen verran, että pääsi alta pois ja se oli siinä. Jollekin koiralle tuo olisi voinut olla kamala painajainen. Ringon mielestä oli ihan normaalia, että seinät joskus lähtee kaatumaan päälle ja se ei liikuta sen maailmaa millään tavalla.

Toinen ilon aihe on tuo rauhoittuminen ja tasaantuminen. Kun aloitettiin ohjatuissa treeneissä käyminen, Ringolla jäi aina kierrokset päälle ja se oli kotona varsinainen hihhuli koko illan. Nyt se käy nukkumaan. Uskon että sen kanssa olen oikealla tiellä treenin määrässä ja laadussa. Pitää hillitä nyt myös itsensä, etten pilaa hyvää boogieta Rinkelin kanssa.

Aloitus

Noh, kokeillaan uudestaan. Ensimmäisen postaukseni osasin keski-ikäisenä blogin aloittajana poistaa bittiavaruuteen. Täällä siis kirjoittelee reilu nelikymppinen intohimoinen koiraharrastaja. Intohimo ei ehkä kohdistu mihinkään koiraharrastuslajiin vaan koirien ymmärtämiseen ylipäänsä. Ajatus blogin pitämisestä on itänyt jo pitkään, mutta kun vihdoin syksyllä aloin opiskelemaan ajatuksenani tehdä koirista itselleni työ, alkoi ajatus kypsyä. Ja tässä tämä nyt alkaa.

Olen aikoinani opiskellut jonkin verran koiranpitoa. Olen käynyt Kennelliiton kasvattajan perus- ja jatkokurssin sekä jalostusneuvojan peruskurssin. Beaglein myötä opiskelin myös ajokoetuomariksi. Tällä hetkellä minulla on meneillään koiralähtöisen koulutusohjaajan opinnot. Tästä on tarkoitus - jos luoja suo - jatkaa käytöshäiriöpuolelle tämän vuoden puolella.

Esitellään sitten mun lauma, johon kuuluu kaksi kissaa ja neljä koiraa sekä yksi sijoitusnarttu samalla kylällä. Meillä on myös asunut kaneja, hevosia, kanoja sekä kesäpässejä.

Laumamme vanhin on Matti, 8,5-vuotias estrelanvuoristokoira. Matti otettiin töihin tilallemme, kun noita pihaelukoita vielä oli. Nyt Matti nauttii eläkepäivistään toivottaen jokaisen uuden laumanjäsenen tervetulleeksi siipiensä alle. Jokainen ainoan naapurimme uusista perheenjäsenistä esitellään Masalle myös ensi tilassa, hekin ovat Matin laumaa. Matti on ollut niin vaivaton lemmikki vartiointivietistään huolimatta, että jää todennäköisesti myös meidän perheen viimeiseksi vartijaksi. Nykyään ei ole tarjolla oikeita töitä vartijalle, ja toisaalta - tiedän, etten Matin veroista enää koskaan löydä.

Loppulauma onkin sitten beagleja, kuten blogin nimestäkin voi päätellä. Haaveilin pitkään rodusta, mutta emmin pitkään, koska en metsästä. Edelleenkään mulla ei ole aseenkantolupaa, mutta beaglet saa rallatella metsästyskaudella jänöjen perässä. Beaglelaumamme kivijalka on Kirppu, joka täyttää toukokuussa 5 vuotta. Kirpun kanssa on harrasteltu paljon jäljestystä, ja se onkin Kirpun mielestä parasta tekemistä. MEJÄ-kokeet siintää haaveissa. Kirppu kävi jalostuslainassa kasvattajallaan ja tästä pentueesta olen sijoittanut ystävälleni Ellin.

Toinen laumamme prinsessa on Lissu, pian 3-vuotias beagle, joka on minulla sijoituksessa. Lissu on mun beagleista eniten "ihmisen koira", joka elää omien ihmistensä tunteet mukana niin hyvässä kuin pahassakin. Lissun kanssa on ollut helppo harrastaa johtuen juuri tästä taipumuksesta, se lähtee mukaan jokaiseen tunnetilaan. Siispä olemme rally-tokoilleet, jäljestäneet ja pienessä määrin tottistelleet. Arjessa se on hieman haastava, koska sille kaikki on aina hyvin suurta ja merkittävää, ilot, surut, suuttumiset ja sovinnot. Omistajaa se on kasvattanut koiranomistajana paljon.

Sitten meillä on Ringo, pian 3-vuotias beagleuros, jonka ostin lähes säkki päässä puolentoista vuoden iässä. Riemastuttava putkiaivo, joka on aiheuttanut mulle paljon harmaita hiuksia. Samalla olen rakastunut tuohon yksioikoiseen otukseen, joka on meidän todellinen jänisajuri. Meidän yhteiselle matkalle on jo nyt mahtunut monta mutkaa ja toivon että kaikki vastoinkäymiset olisivat nyt ohi. Ringon kanssa on aloiteltu rally-tokoilua ja nyt ollaan löydetty molempien intohimo - dobo.

Näistä koirista ja niiden touhuista siis aion kertoa, ja siinä matkalla omasta oppimatkastani koiran mieleen. Ajattelin lopettaa aina postaukseni johonkin ajatukseen, joka on tällä hetkellä pinnalla. Keskustelin eilen ystäväni kanssa lintukoirien metsästyskäyttäytymisestä, mikä on mulle täysin vieras alue. Mieltäni alkoi vaivata palkkauksen oikea-aikaisuus. Tässä on jokaisella koiranohjaajalla harjoiteltavaa ja ylläpidettävää. Itse tykkään järjestää koirilleni tehtäviä, joilla ei ole tekemistä minkään lajin tai arkielämän kanssa. Saatan vaikka päättää että haluan koirani koskevan tassulla astianpesukoneen kahvaan. Sitten otetaan namit ja alan odottaa tiskikoneen vieressä. Toivottavaa on, että koira tarjoaa mulle jotakin. Ja kun se edes katsoo tiskikonetta päin, voin aloittaa palkitsemisen. Olen todennut, että mitään se koira ei opi, jos et palkkaa juuri sillä sekunnin murto-osalla, kun se on oikeassa suunnassa. Enemmänhän siinä omistaja oppii - nopeaksi jos ei muuta.